Prinssessapohdintaa

Eilisaamun tiedotustilaisuus avasi hanat sallitulle vauvahempeilylle. Ihan voin reilusti myöntää, että melkein tuli vanhallepiiallekin kyynel silmäkulmaan, kun Daniel kertoi kruununperillisen syntymästä. Sydänpohjassa muljahtaa, kun mies pakahtuu ylpeydestä omasta tyttärestään.

Eilen jopa kaivoin vanhat vauvakuvani esiin, muistin siellä olevan kuvan, jossa oma isäni nostaa minua vauvana ylös ja hänen katseensa on täynnä suurta rakkautta. Danielista tuntui varmaan samalta. Niin ja me oltiin kanssa siellä Ruotsissa siinä kuvassa, eli varmaan iskä leikki olevansa prinssi ja että minä olin hänen pikkuprinsessansa...

Mutta pari asiaa on ihan tosissaan vaivannut mieltä:

Syntyykö prinsessat kruunu päässä?
Jos ei synny, niin miten tiedetään, että vauva on prinsessa?
Jos syntyy, niin syntyykö ne perätilassa ettei kruunun piikit raavi tullessaa?

Leikkiikö prinsessat pienenä prinsessaleikkejä?
Jos ei leiki, niin leikkiikö ne tavisleikkejä? "Tiskaa sinä, niin minä imuroin", jutustelee pikkuprinsessat leikkiessä.
Jos leikkii, niin onko se leikkimistä kun oikeasti on prinsessa?

Sesonkileivonnaisista

Sattuipa viikko sitten eli Ystävänpäivänä 14.2. seuraavaa. Menin töitten jälkeen kauppaan ja pullatiskin luona oli valtavat määrät laskiaispullia. Ostin kaksi pullaa oikein aidolla kermavaahdolla ja mansikkahillolla. En ottanut mitään Latviassa pakastettuja ja Suomessa sulatettuja pullia, vaan Suomessa alusta lähtien valmistettuja herkullisia pullia. Kotiin päästyäni soitin eräälle ystävälleni, joka vastasi puhelimeen ”Hyvää ystävänpäivää”. ”Kiitos samoin ja hyvää laskiaistiistaita myös”, vastasin toivotukseen. Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaisuus, kunnes kuului, että nyt ei kyllä vielä ole laskiaistiistai, sehän on vasta viikon päästä. Olin ihan että mitä ihmettä, eikö tosiaan ole vielä laskiaistiistai, ostinko nyt laskiaispullatkin ihan turhaan! Lähinnä vain nauratti, että olin ostanut laskiaispullat viikkoa ennen h-hetkeä. Toki maistuihan pulla hyvälle, vaikkei vielä laskiainen ollutkaan.

Aloin sitten miettiä, että kaupassa ei ollut tuona päivänä yhden yhtä Ystävänpäiväleivosta, sen sijaan oli laatikkotolkulla laskiaispullia. Siitähän minäkin sain virikkeen pullat ostaa – ja kun vielä luulin, että oli laskiaistiistai. Mutta miksi kummassa laskiaispullia oli jo siihen aikaan myytävänä? Ja sama pätee muihinkin sesonkituotteisiin. Runebergin torttujakin alkaa olla kaupoissa heti loppiaisen jälkeen, liki kuukausi ennen Runebergin päivää, jolloin niitä torttuja syödään. Kaupan kylmäaltaissa alkaa myös jo nyt näkyä mämmiä, vaikka pääsiäiseen ja varsinaiseen mämmi-sesonkiin on vielä puolitoista kuukautta. Ja kohta vierivät pääsiäismunatkin esille karkkihyllyjen kupeeseen. Miksi ihmeessä sesonkileivonnaisia ja -tuotteita myydään näin paljon etuajassa? Kauppiailla tietenkin on vain eurot mielessä. Mutta makuhan tällaisista kerran vuodessa syötävistä sesonkiherkuista menee, jos niitä alkaa syödä jo kuukausi ennen oikeaa ajankohtaa. Tässähän on vaarana, että sesonkituotteiden myyntiaika aina vaan pitenee ja pitenee ja kohta niitä saa jo ympäri vuoden! Minulle ainakin mm. Runebergin torttu ja laskiaispulla ovat tuotteita, joita ei tee mieli valoisana kesäiltana tai syyssateen ropistessa ikkunaan. Ei, kyllä niitä syödään silloin kun niiden aika on eli Runebergin päivänä ja laskiaisena.

Voisikohan tästä valittaa vaikka kuluttajasuoja-asiamiehelle, että kauppiaat johtavat asiakkaitaan harhaan myydessään sesonkileivonnaisia ns. väärään aikaan. Kun kaupan pulla- ja leivoshyllyt notkuvat jo muutenkin kaikenlaisista herkuista, niin mikä pakko se on sinne tunkea sesonkituotteita muulloin kuin sesonkina. Sesonkituotteita pitää myydä sesonkina, eikä liian paljon etukäteen!!

Onko koolla väliä..?

”Ex-missi laihtui 3 vaatekokoa”, ”Suosikkilaulaja laihdutti koosta 46 kokoon 38”. Keväisin alkaa taas näkyä tämänkaltaisia otsikoita lehdissä, kun ihmiset yrittävät kuka mitenkin saada itseään kesäksi bikinikuntoon. Mutta sitä olen miettinyt, että miten nämä laihtujat määrittelevät kuinka monta vaatekokoa ovat pienentyneet. Kun eihän ole olemassa vakiovaatestandardeja. Itsekin tässä jokunen päivä sitten huomasin, että päälläni oli vaikka kuinka montaa erikokoista vaatetta. Alushousut oli kokoa 40, päällyshousut taisi olla 44, talvitakin kokolapussa komeili 46, t-paidan selässä oli kirjain M, neuletakki t-paidan päällä oli XL ja kun oli kylmä päivä, niin laitoin varmuuden vuoksi vielä S-kokoisen fleecetakin toppatakin alle, ettei vaan tulisi kylmä. Kokomerkintöjä siis riitti välillä 40-46 / S-XL ja kaikki edellämainitut vaatteet olivat minulle kuitenkin juuri sopivan kokoisia. Yksikään ei ollut liian iso tai liian pieni. Seuraa kysymys, että jos minä nyt laihtuisin 3 vaatekokoa, niin mitä kokoa olisin? Kolme kokoa pienempi talvitakki olisi kokoa 40, mutta kolme kokoa pienemmät alushousut puolestaan kokoa 34!

Esimerkilläni yritän sanoa, että eikö olisi fiksua pakottaa vaatevalmistajat käyttämään samaa kokostandardia. Se miksei näin jo toimita, johtuu kuulemma siitä, että maailma on pullollaan vaatevalmistajia, ja olisi sula mahdottomuus vaatia kaikkia käyttämään samoja kokostandardeja. Mutta miten niin se olisi mahdotonta? Onhan metri ja tuumakin kaikkialla maailmassa samanmittaiset pituusmitat!! Ja jos on jollakulla metrin mitta hukassa, niin Pariisissahan se virallinen mitta on, josta voi käydä ottamassa mallia. Ja onpa Suomessakin Mikesin hallussa virallinen kopio metrin pätkästä.

Se olisi niin vaivatonta: aina kun ostat vaikka L-koon t-paidan, tiedät sen olevan samankokoinen valmistajasta riippumatta. Nyt ei vaateostoksilla voi luottaa pelkkään kokoon, vaan aina pitää mennä sovituskoppiin hikoilemaan, että sopiiko tästä merkistä nyt ämmä vai ällä. Ja kun kaikki käyttäisivät samaa standardia, päästäisi niistä vastaavuustaulukoistakin eroon. Ei tarvitsisi enää tihrustaa vaatteen tuoteselosteesta, vastaako koko 12 kokoa 40 vai 42. Vaatteissa kun koolla tosiaan on väliä, vaikka muuten aina kirkkain silmin vannotaan, ettei koolla ole mitään väliä!

Risteilymatkustajien valokuvaus

Kaikki olemme varmasti olleet tilanteessa, jossa väkijoukko valuu hiljakseen satamaterminaalista putkea pitkin kohti laivaa. Odotettu laivamatka on edessä ja matka etenee tuskallisen hitaasti, välillä jono jopa pysähtyy kokonaan. On ehkä kuuma, kengät puristavat, laukku painaa, ja muutenkin haluaisi jo pian hyttiin tai baariin, mutta matka kohti laivan oviaukkoa etenee etanan lailla. Hetken kuluttua edessäsi on syypää hitaaseen etenemiseen: virallinen valokuvaaja, joka ottaa jokaikisestä laivaan astujasta valokuvan ja yrittää vielä saada ihmiset hymyilemään iloisesti, jotta valokuvasta tulisi onnistunut. Toiset jäävätkin oikein poseeraamaan ”kehyksien” sisään, toiset puolestaan suojaavat kädellä kasvojaan ja yrittävät kaikin elein viestittää valokuvaajalle, että eivät halua tulla kuvatuksi. Silti kuvaaja väkisinkin räppää kuvan. Onhan hänelle varmaan sanottu, että jokaisesta pitää se pahuksen kuva ottaa.

Parempi ratkaisu olisi, että laivaan menevässä putkessa olisi kaksi kaistaa. Toinen niille, jotka haluavat valokuvan itsestään ja toinen puolestaan niille, joita valokuvamuisto ei kiinnosta. Näin kukin voisi itse päättää mateleeko hitaasti sisään saadakseen valokuvan muistoksi vai käveleekö reippaasti laivaan ilman pelkoa pakkovalokuvauksesta. Tämä olisi kuvaajallekin oivallinen ratkaisu. Hän tietäisi, että on turha väkisin yrittää kuvata ketään, kun kaikki hänen kaistallaan olijat ovat vapaaehtoisesti valinneet, että kuva otetaan. Näin tulisi varmasti parempia kuviakin, kun kuvaaja voisi hetken kauemmin keskittyä jokaiseen kuvattavaan. Ja kuvattavatkin ehtisivät paremmin valmistautua kuvaustilanteeseen. Varsinainen win-win tilanne siis!