Imurin pölypussien vakiointi

Kannattaisikohan vaikka ottaa yhteyttä Suomen europarlamentaarikkoihin sen suhteen, että tekisivät aloitteen pölynimurin pölypussien vakioimiseksi? Asia tuli mieleeni, kun tässä joku aika sitten jouduin ostamaan uusia pölypusseja. Ja tiedättehän nuo pölypussihyllyt. Täynnä hieman toisistaan poikkeavia pusseja ja pussin päällä liuta koodeja pölynimurimalleista, joihin kyseinen pussi sopii. Onneksi kuitenkin myös pölypussipakkaudet on koodattu, että riittää kun on tiedossa pölypussin koodi, niin voi olla varma pussin sopivuudesta omaan imurin. Minulla oli tietenkin tallessa koodi, jonka olin edellisestä pölypussipakkauksesta leikannut talteen. Että ostan samalla koodilla samanlaisia pusseja.

Mutta mitä olikaan tapahtunut. Ei sillä minulla tallessa olevalla koodilla enää myytykään pölypusseja! Vaikka pölypussin malli oli säilynyt ennallaan, oli koodi jostain ihmeen syystä muuttunut. Niinpä täytyi tulla kotiin tarkistamaan vielä varmuuden vuoksi imurin malli ja eikun uudestaan kauppaan pölypussihyllylle etsimään sopivia pusseja. Viimein löysin etsimäni. En vieläkään jaksa ymmärtää miksi valmistaja on mennyt vaihtamaan koodia, kun malli kuitenkin oli säilynyt ennallaan. Ei kuluttajaa saa näin harhauttaa!

Olen jo pitkään miettinyt sitäkin miksi jokaisella imurilla pitää olla omanlaisensa pölypussit. Eikö voisi vakioida pussimallit sellaisiksi, että niitä olisi vain pari mallia. Tai korkeintaan kolme; pieni, keskikokoinen ja iso. Jos tuorekurkun käyryydestäkin on omat direktiivinsä, niin ei luulisi tämän pölypussiasian olevan myöskään mahdoton.

Huonot joulupostimerkit

Joulukorttien kiivain kirjoitussesonki on oletettavasti tänään ja huomenna, jolloin on viimeinen päivä postittaa kortit halvemmalla hinnalla. Halvemman hinnan postimerkit ovat tänä vuonna joulukuusen muotoisia. Ihan kivaa, että postimerkit ovat saaneet uusia muotoja iänikuisten neliöiden ja suorakulmioiden sijaan. Mutta tämän vuoden joulumerkin muotoon en kyllä ole tyytyväinen. Merkki itsessään on kaunis, mutta muoto ei vain ole käytännöllinen.
Kaupasta ostettujen joulukorttien yläkulmassa siinä osoiterivien yläpuolella kun tuppaa olemaan kortin hinnasta kertova viivakoodi, jonka on kätevästi saanut peittoon postimerkillä. Vaan ei saa tänä vuonna viivakoodia kolmiomerkillä piiloon. Joulukuusi olisi kiva tietenkin laittaa joulukorttiin oikein päin, mutta silloin viivakoodi jää ikävästi pilkistämään joka puolelta merkkiä. Jos taas maksimoit viivakoodin peittymisen, täytyy merkki laittaa poikittain. Eli ikäänkuin joulukuusi olisi jo kaatunut. Ei hyvä, ei hyvä.


Minulla ei onneksi tätä ongelmaa kovin monen kortin kanssa syntynyt, sillä tänäkin vuonna askartelin joulukortit itse ja sujautin kortit kirjekuoreen, jonka yläkulmassa ei ole viivakoodia peitettävänä. Vaikka askartelin jo ensi vuodenkin joulukortit valmiiksi, lähetin myös kolme valmiskorttia, joiden kanssa tuo edellä kuvattu ongelma syntyi. Ja kaikissa kolmessa kortissa oli tietenkin erikokoiset viivakoodit ja koska halusin viivakoodin mahdollisimman piiloon, piti merkit liimata eri lailla. Yksi joulukuusi on pystyssä, yksi aavistuksen vinossa ja yksi kaatunut.
Se kai se on joulukuusen elinkaarikin. Ensin se pystytetään olohuoneen nurkkaan, sitten se lasten leikkiessä huojuu uhkaavasti ja lopulta loppiaisena kuusi kaadetaan ja viedään pois.

Älyä älypuhelinten käyttöön!

Yksinkertaisinkin puhelinmalli alkaa nykyisin olla sellainen, jolla pystyy tekemään vaikka mitä soittamisen lisäksi. Voi surffailla netissä, kuunnella musiikkia, pelata pelejä jne. Ei siis mikään ihme, että niitä älypuhelimiksi kutsutaan. Mutta olkoon puhelin vaikka kuinka älykäs, samaa ei voi sanoa kaikista älypuhelinten omistajista.

Olen ollut todistamassa tapausta, jossa kaksi ihmistä tapasi, ilmiselvästi heillä oli sovittu tapaaminen ravintolassa. Toinen odotteli toista puhelin kädessä; selaili viestejään tai surffasi netissä. Ja heti kun toinen henkilö saapui, hän laittoi puhelimensa pois näkyvistä. Vaan mitä teki tämä juuri paikalle saapunut; tuli tapaamiseen puhelin kourassa, istui pöytään, ja jatkoi puhelimen räpläystä: luki sähköpostia, päivitti facebookia, lähetti viestejä, naureskeli jollekin puhelimesta lukemalleen jutulle tms. Istuin viereisessä pöydässä, joten tahtomattakin näin, että tätä jatkui siihen asti, kunnes tarjoilija toi heille ruoat. Ja kun kyseessä ei ollut mikään pikaruokaravintola, niin ruokia sai odottaa hyvän tovin. Eivät he montaa sanaa vaihtaneet, kun toinen oli koko ajan niin keskittynyt puhelimeensa – myös syömisen ohessa. Minua ihan harmitti sen toisen puolesta, joka oli älynnyt laittaa puhelimensa pois ja selkeästi oli odottanut kaverinsa tapaamista, mutta joutui nyt tyytymään siihen, että kaveri oli kyllä fyysisesti läsnä, mutta ajatuksissaan jossain ihan muualla.

Mikä ihme siinä on, että jotkut ovat niin symbioosissa puhelimensa kanssa, etteivät enää osaa olla ilman sitä. Minusta tuo todistamani tapaus oli ilmiselvää aikavarkautta! Sovit kaverisi kanssa tapaamisen, mutta itse näpyttelet koko ajan puhelinta ja viet siinä samalla kaverisi aikaa. Kaverin, joka on tullut tapaamaan sinua, eikä katsomaan, kun kenties viestittelet jonkun kolmannen henkilön kanssa. Olisiko se liikaa vaadittu, että laitetaan ne puhelimet syrjään ja keskitytään siihen ihmiseen, joka istuu siinä vastapäätä. Vai eikö enää osata keskustella ja olla livenä kavereiden kanssa, kun on ehkä totuttu vain kommentoimaan heidän facebook-päivityksiään?

Aionkin tänä vuonna kirjoittaa joulupukille, että veisi lahjaksi kaikille älypuhelinten omistajille myös älyä sen puhelimen käyttöön.

Uusi tanssiohjelma?

Televisiosta on tullut ja tulee edelleen paljon erilaisia musiikki- ja tanssiohjelmia. Oli supersuosittu Bumtsi bum, jossa paljastettiin sanoja ja joukkueet yrittivät keksiä mihin lauluun ne kuuluvat. Tai sitten Tartu mikkiin, jossa siinäkin arvuutellaan, mikä laulu on kyseessä. Lisäksi on uusin ohjelmatulokas, varsinainen hyvätuulen ohjelma Vain elämää, jossa tunnetut artistit esittävät omia versioitaan toisten kappaleista. Tanssin puolelta tulee mieleen Dance ja Tanssii tähtien kanssa, suosittuja ohjelmia ja formaatteja nekin.

Näistä ohjelmista innostuneena mietin, että mikähän kanava yhdistelisi vähän näitä kaikkia ohjelmia ja tekisi ”tanhukaraoken”. Ohjelman idea lyhykäisyydessään menee näin: on kaksi tanhuryhmää ja pelimannibändi. Bändi soittaa tanhujen alkutahteja, ja ryhmä, joka ensin tietää, mikä tanhu on kyseessä, alkaa tanssia kyseistä tanssia. Soitto voisi myös tietenkin alkaa keskeltä kappaletta, jolloin tanssikin pitää aloittaa juuri siitä vuorosta. Välillä avataan Bumtsi bumin tapaan luukkuja, joiden alta paljastuu tanssien vuoroja. Siinä riittääkin miettimistä, että mikä tanhu on kyseessä, kun luukkujen alta on paljastunut, että toinen vuoro on tyttöjen karkelo ja neljäs vuoro iso piiri.

Kyllä tästä vielä pienen jatkokehittelyn jälkeen viihdyttävän tv-ohjelman saisi. Millehän kanavalle ohjelmaaideaa kannattaisi tarjota...?

Hyvästi hyvä kantapaikka

Keväällä kehuin hyvää lounaspaikkaa, josta tuli minun ja ex-kollegani kantapaikka. Tässä pari päivää sitten päätimme taas suunnata lounaalle kantapaikkaamme, missä olikin tapahtunut kesän aikana muutoksia! Ennen niin runsas ja monipuolinen salaattipöytä oli kutistunut kolmeen pieneen kulholliseen lehtisalaattia ja raasteita. Alkukeittoa ei enää ollut lainkaan ja lounaan ruokavalikoimakin oli supistunut huomattavasti. Eikä tässä vielä kaikki, kahvipöytäkään ei ollut enää entisensä!

Katselimme salaatti- ja lounaspöydän muutoksia hämmästellen ja vain toisillemme kommentoiden, mutta ihan kaikesta emme voineet olla hiljaa. ”Jos joka päivä laitatte palautetta, niin ehkä ne tulee takaisin”, oli tarjoilijan vastaus, kun yhteen ääneen ihmettelimme miksei kahvin kanssa ole enää suklaata. Olemme ex-kollegan kanssa molemmat suklaan ystäviä (ehkä jopa suurkuluttajia) ja iloitsimme, kun kahvin kanssa sai Fazerin suklaakonvehteja. Siis ennen sai, mutta ei enää. Enkä nyt tarkoita, että olisimme hamstranneet konvehteja taskut täyteen, kyllä pari kappaletta on lounaan päätteeksi riittänyt. Ja olisi riittänyt nytkin, jos niitä olisi ollut.

Vaikka lounaan hinta oli laskenut eurolla, niin kyllä tästä kerrasta jäi niin paha maku suuhun, että päätimme etsiä uuden kantapaikan. Ensi kerralla katsastammekin olisiko Mayasta meidän kantapaikaksemme.

Missä mallinuken vaatteet?

Eikös se teidänkin mielestä pitäisi olla niin, että kun näet kaupan mallinuken päällä kivan vaatteen, niin löytäisit sen vaatteen mallinuken välittömästä läheisyydestä. Niinpä, näin se pitäisi olla, mutta kun näin se ei aina ole. Eilen viimeksi etsin eräästä suuresta tavaratalosta nuken päällä ihastelemaani vaatetta, mutta en löytänyt. Ei ollut nuken vieressä sellaista vaaterekkiä, josta olisin voinut napata yhden sovitettavaksi. Kävin koko naisten vaateosaston läpi, mutta ei osunut silmiini. Minusta on epäreilua, että nukkien päälle puetaan kauniita vaatteita, joita ei sitten liikkeessä myydäkään tai tuote on jo loppuunmyyty.

Tässä vinkki kaikille vaatekauppiaille: jos vaaterekki ei ole ihan mallinuken vieressä, niin laita vaikka nuken kaulaan maininta, mistä kohtaa kauppaa kyseiset vaatteet löytyvät. Näin säästytään monelta harmilta eikä aina tarvitse etsiä myyjää käsiin ja kysyä häneltä.  

Reklamoida vai ei?

Tänä aamuna töihin mennessä radiossa pohdittiin, mistä kaikesta voi antaa valmistajalle palautetta. Karmeita kertomuksia: yksi rouva oli löytänyt lehmän silmäluomen ripsineen jauhelihapaketista ja toinen taas oli löytänyt ökkömönkiäisen hillopurkista.

Tuon silmäluomen ymmärrän, hyvinkin. Mutta eikö kaikissa hilloissa ole helpostikin joitakin ökkömönkiöitä. Ainakin minulla voi hyvinkin jäädä joku pieni elukka viinimarjojen sekaan. Ja isossa tehtaassa vielä helpommin, kun koneella niitä putsataan. Eihän sitä elukkaa ole kiva löytää, mutta ymmärrettävää.

Mistä kaikista voi reklamoida? Ja mistä pitää saada hyvityksiä?
Karkkipussissa vääristä karkeista? Keksipaketin rikkoutuneista kekseistä? Sukkahousuista, kun menevät rikki jalkaan vedettäessä?

Ja mitä näistä pitäisi korvata? Uusi karkkipussi vai enemmän? En siis ole sitä mieltä, että ei saa valittaa, mutta missä raja?

Urheilua sadesäässä

Tulipa tässä taannoin katseltua yleisurheilun EM-kisoja, joita joinain iltoina kisattiin sadesäässä. Ja onhan siinä toki omat vaaransa, kun raavas kiekkomies menee pyörähtelemään märkään rinkiin tai kun keihäsmiehet liukastelevat sateen kastelemalla radalla keihäänsä kanssa. Siitäpä tulikin mieleeni, että miksei sateella voisi aina suoritusten välillä edes vähän peittää suorituspaikkoja?

Oppia voisi ottaa tenniskentiltä, joissa pallopojat hyvinkin ripeästi vetävät pressun kentän suojaksi, kun alkaa sataa. Näihän voisi toimia yleisurheilukentilläkin – pienimuotoisemmin tosin. Esim. pressu kuula- ja kiekkoringin päälle aina sillä välin kun edellisen heittoa mitataan ja seuraava urheilija valmistautuu suoritukseen. Ja sama juttu vaikka keihäspaikalla, pressua vaan vauhdinottoradalle. Eihän nämä pressut tietenkään sitä takaa, että suorituspaikka olisi täysin kuiva, mutta väitän, että vähänkin kovemmalla sateella auttaisi kyllä huomattavasti edes tällainen väliaikainen peittäminen. Idea on vapaasti kaikkien kisäisäntien käytettävissä!

Hakusessa vastaus anteeksipyyntöön

Onko kellään hyvää ideaa miten anteeksipyyntöön olisi fiksuinta vastata? Tarkoitan sellaisissa tilanteissa, kun joku vaikka asemalaiturin ruuhkassa vahingossa tönäisee sinua ja sanoo anteeksi. Niin miten siihen voisi vastata? Jos vastaa, että ”ei se mitään”, niin siitä tulee sellainen tunne, että tönäisy ei haitannut, vaikka onhan se voinut ihan oikeasti satuttaakin. Jos puolestaan vastaa ”kiitos”, niin mitä siinä oikein kiittää, sitäkö että toinen tönäisi minua vai sitä, että pyysi anteeksi. Eli kiitoskaan ei minusta oikein sovi vastaukseksi. Ja ”anteeksipyyntö hyväksytty” kuulostaa sen verran viralliselta, että sellainen vastaus varmasti herättäisi kummastusta. Ja sitä paitsi ruuhkatilanteissa on yleensä sen verran kiire, että ei siinä mitään pitkiä vastauksia ehtisi lausuakaan.

Mikä olisi sopivan lyhyt ja naseva vastaus anteeksipyyntöön? Laittakaapa kommentteja tulemaan - jos löytyy hyvä ehdotus, niin lupaan heti ottaa sen käyttöön!

Tahdon pienempiä ostoskärryjä!

Viime vuosina ruokakauppojen koot ovat kasvaneet valtaviin mittoihin. On marketteja, supermarketteja ja hypermarketteja. Tämä on tarkoittanut sitä, että myös ostoskärryt ovat suurentuneet. Toisaalta ihan ymmärrettävää ja hyvä juttu, että kärryyn saa kerättyä suurperheen vaatimat ostokset. Mutta kaikilla ei ole suurperhettä ja toisille se suuri supermarketti on lähikauppa, jossa on käytännön syistä pakko käydä, vaikkei kovin isoja ostoksia olisikaan.

Niinpä kaikkien ns. pienostajien puolesta esitän toiveen pienemmistä ostoskärryistä. Vaikka monissa kaupoissa alkaa olla jo vedettäviä ostoskoreja, niin silti olisi tilausta myös pienemmille ostoskärryille. Vedettävä ostoskori kun ei ainakaan selkävaivaiselle ole paras mahdollinen. Samoin nykyiset isot ostoskärrytkin ovat selkävaivaiselle huonot, sillä kärryt ovat liian syvät. Kyllähän kärryyn on helppo heitellä omenoita, juustoja, leipää ym. ostoksia, mutta miten niitä sieltä kärryn pohjalta noukit kassahihnalle, jos selkä ei kestä kumartelua. Puhumattakaan lyhytkätisistä – eiväthän he välttämättä edes yllä kärryn pohjalle!

Onneksi on ainakin yksi marketti, joka on oivaltanut, että asiakkailla on erilaisia tarpeita ja kaikki eivät halua suuria jättiläismäisiä ostoskärryjä. Mallia pienemmistä ostoskärryistä voivat muutkin kauppiaat käydä katsomassa Imatran City-Marketissa. Siellä on suurten ostoskärryjen rinnalla pienempiä kärryjä. Ja toki vielä lasten pikkuruisiakin kärryjä löytyy. Suurkiitos imatralaiselle kauppiaalle hyvästä kärryvalikoimasta!!

Talkoiden problematiikkaa

Jäinpä tässä miettimään, että millä perusteella ihmisiä kutsutaan talkoisiin ja mitkä on sellaisia hommia mihin ylipäänsä kehtaa pyytää talkooapua?

Jos pyytää kavereita avuksi esimerkiksi kesämökille haravoimaan pihaa, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä kaikki tulevat. Haravat heiluvat tasaiseen tahtiin ja siistiä jälkeä tulee. Haravoinnin lomassa jutellaan mukavia ja emäntä/isäntä tarjoaa sapuskat sekä mahdollisuuksien mukaan lämmittää vielä saunankin. Mutta kehtaisiko samoja kavereita pyytää kotiinsa vaikka ikkunanpesutalkoisiin tai ihan vaan avuksi viikkosiivoukseen? Ja jos pyytäisi, niin olisiko osallistumisprosentti yhtä korkea kuin kesämökin haravointitalkoissa? Ja kehtaako kotiinsa edes pyytää talkooapua, vaan ostetaanko ns. kotiapu aina ulkopuoliselta palveluntarjoajalta? Monihan on jo nyt ulkoistanut viikkosiivouksensa, eikä edes siivoa itse.

Pääsääntöisesti se näyttää menevän niin, että talkooapua käytetään ja se on hyväksyttävää kesämökeillä ja rakennustyömailla, mutta ei kotona - paitsi muuttotalkoot. Pidetäänkö sellaista ihmistä vähän laiskana, joka pyytää kaverit apuun tekemään normaalin viikkosiivouksen? Vaikka kyllähän jokainen osaa viedä matot pihalle ja tampata niistä pölyt pois. Sehän se on yksi talkoiden perusperiaate, että hommien pitää olla sellaisia, jotka onnistuvat kaikilta. Siis liian vaikeita, ammattitaitoa vaativia hommia ei kannata edes yrittää talkoovoimin.

Toki onhan se niinkin, että kotiin ei mahdu yhtä monta talkookaveria, kuin sinne kesämökin pihalle. Eli jos mökille pyydät 10 kaveria haravointitalkoisiin, niin 10 kaveria kotona viikkosiivousapuna on kyllä ihan liikaa. Mutta jos pyydät vain 2-3 kaveria viikkosiivousavuksi, niin onko ne sitten edes talkoot?

Missä menee talkoiden raja ja mitä kaikkea voi talkoilla teettää? Ja missä?

Hissin nappulat

Hissit on kyllä käteviä, kun pääsee nappia painamalla ylös tai alas – monta kerrosta ihan hetkessä. Mutta tiedättekö mitä nappia kaipaisin hissiin? Sellaista eiku-nappia niitä tapauksia varten, että painoi vahingossa väärän kerroksen. Eilen viimeksi töistä lähtiessäni painoin vahingossa -1, kun olisi pitänyt painaa -2. Mutta eihän jo tehtyä kerros-valintaa enää voinut perua. Ja niinpä hissi sitten ihan turhaan pysähtyi -1 kerroksessa.

Miten näppärää olisikaan, jos valinnan voisi perua. Sitä minä en tiedä onko se mahdollista, mutta ei sen luulisi rakettitiedettäkään olevan. Toivottavasti toiveeni kiirii hissi-insinööreille ja joskus hissien vakiovarusteena olisi myös eiku-nappi!

Elokuvien takuu

Kun liki kaikilla kulutustavaroilla on vähintään 7 päivän vaihto- ja palautusoikeus, niin mitä sanoisitte, jos samanlainen takuu tulisi elokuvateattereihinkin? Eli jos elokuva ei ensimmäisten 10-15 minuutin jälkeen sykähdytä ja kiinnosta riittävästi, niin voisi lähteä salista pois ja saisi rahat takaisin tai voisi vaihtaa lipun toiseen näytökseen. Minusta tämä olisi loistava juttu! Elokuvan näyttäminen keskeytettäisi vaikka minuutin ajaksi 10 minuutin jälkeen ja tässä kohdin halukkaat voisivat poistua salista. Toki voihan elokuvista tälläkin hetkellä lähteä kesken kaiken pois, mutta ihan turha lähteä tiskiltä pyytämään rahoja takaisin, jos filmi ei miellyttänyt.

Elokuvatakuu tuli mieleeni eilen, kun olin elokuvissa. Kävin katsomassa Rouva Presidenttiä, joka oli sangen viihdyttävä ja hauska. Ei siis olisi tullut mieleenkään lähteä kesken kaiken pois. Sunnuntaina sen sijaan olin katsomassa Humisevaa harjua, josta tiesin jo 5 minuutin jälkeen, että tämä ei todellakaan ole minun juttuni. Sitkeästi silti istuin pari tuntia penkissä ja katsoin koko elokuvan, kun siitä kuitenkin oli maksettu. Mutta jos elokuvatakuu olisi jo totta, olisin välittömästi poistunut ja pyytänyt kassalta rahat takaisin.

Kahvila + karppileivonnaiset = Karppila

Minä olen ajan hermolla ja karppaan. Olen siis välttänyt syömästä hiilareita jo jonkin aikaa. Ihan turhamaisista syistä tätä teen, kiloja halusin pois ja siinä olen kyllä onnistunut. Ihan vielä ei kroppa ole kuin pajunvitsa, mutta sitä kohti mennään hitaasti, mutta varmasti. Hitaasti... no kun en aina pysty ihan orjallisesti kieltäytymään kaikesta ihanasta hiilaripitoisesta, vaan saatan sortua kokonaiseksi päiväksi ja silloin menee kaikki mitä vähänkään tekee mieli.

Etukäteen luulin, että minun kompastuskiveni tulee olemaan leipä, tuoretta ruispalaa ja oltermannia. Tai irtsarit, Prisman karkkihyllyn perjantaikierros, jonka osasin ulkoa vaikka silmät kiinni. Ja sitten siitä pussista aina viinikumi ja noitapilli yhtäaikaa suuhun.... ahhh.

Mutta ei!! Pahin kompastukseni on ollut leivonnaiset, niin suolaiset piirakat kuin makeat. Kinkkuparsapiiras muropohjalla, omenapiirakka, PULLA! Kuinka ihanaa on vatkata täytekakkupohjaa, tai painella murotaikinaa piirakkavuokaan. Tai ihan masokismin huippuna käydä kahvilassa, jossa ei ole ainuttakaan leivonnaista karppaajalle :(.

Karppila
Olen siitä innostuneena kehitellyt omassa pienessä päässäni ajatusta Karppilasta. Kahvila, jonka listalla on karppajalle sopivaa leivonnaista, niin suolaista kuin makeaa. Eikä tarvitsisi joka kerta miettiä mitä siinä on.

Siis leivonnaisiahan on ihan mahdollista tehdä yhtä hyviä ilman vehnäjauhoja, sokeria, perunajauhoja. Toki vaatii vähän enemmän panostusta aluksi, että etsii reseptit, mutta sen jälkeen se käy kuin tanssi.

Minä ainakin alkaisin vakiasiakkaaksi, koska nykyisen vakkarikahvilan valikoimasta otan aina sen marinoidun vuohenjuusto-kana salaatin ja jätän sämpylän syömättä. Muuta en sieltä sitten oikein löydä....


Niin, tässä joku tietysti miettii, että jos itselleen tekee elämän vaikeaksi, niin olkoon ilman. Ja jos olisi joku terveydellinen syy, niin ok haluta erikoisruokaa. Mutta tehdäänhän vegeillekin omaa ruokaa ja heilläkin se on henkilökohtainen päätös olla syömättä mitään eläinkunnan tuotteita. Miksen siis minä?

ps. Netistä löytyy pilvin pimein reseptejä..... http://karppaus.info/resepti/resepti_laji.php?id=9

Joustavuutta lentolippuihin

Mikähän ihme järki siinä on, että lentolippuja ei voi ostaa vain yhteen suuntaan. Olin viikonloppulomalla Kuopiossa ja ensin suunnittelin junailevani sinne ja lentäväni takaisin. Mutta mutta, eihän niin voi tehdä. Lentolippuja kun ei voi ostaa yhtä joustavasti kuin juna- tai linja-autolippuja. Eli vain yhteen suuntaan.

Ja sitten toinen epähuomio lentolipuista. Kyllä minusta pitäisi voida tehdä niinkin, että lennän esim. Blue1:lla Kuopioon ja tulen Finnairilla takaisin. Mutta tämäkään ei onnistu, ei tietenkään. Tällainen kombinaatio olisi ollut minun Kuopion reissulle täydellinen. Menomatkalla olisi Blue1:n aikataulu ollut parempi, mutta kun Blue1 ei lennä sunnuntaisin Kuopiosta Helsinkiin ja Finnairin aikataulut eivät olleet yhteensopivia minun oman aikatauluni kanssa, niin ratkaisu oli jäädä Kuopioon vielä yhdeksi yöksi ja lentää takaisin Blue1:lla maanantaiaamuna.

Aavistuksen aiheutti harmia ja mielipahaa, kun matkoja varatessa konkretisoitui miten jäykkiä lentokäytännöt vielä tällä hetkellä ovat. Ainoa voittaja tässä tilanteessa oli Kuopio, kun tosiaan nukuin vielä yhden yön keskustan hotellissa ja tuhlasin lisää rahaa.

Kun Finnairkin nyt kuumeisesti miettii säästöjä, niin voisi samalla miettiä asiakkaitaan ja mitä he haluavat. Mallia voisi ottaa laiva- ja junamatkustamisesta, kun sinnekin on tehty paketteja tyyliin laivalla Pietariin ja junalla takaisin.

Hyvä lounaspaikka

Olinpa tänään hinta-laatusuhteeltaan loistava lounaalla! Vai mitä sanotte siitä, että kolmen ruokalajin lounas maksoi vain 10,80 euroa. Ja oikeastaan voisi sanoa, että se oli neljän lajin lounas, sillä hintaan kuului myös kahvit ja pieni makea jälkiruoaksi.

Lounasseuranani oli ex-kollega ja päätimme heti, että tästä tulee meidän kantapaikka, sen verran tykästyneitä olimme ensi kertaamme kyseisessä paikassa.

Jo salaattipöytä oli niin runsas ja monipuolinen, että sekin olisi riittänyt lounaaksi. Sitten oli keittoa, joka tänään sattui olemaan kukkakaalikeitto. Keitto näytti kovin laihalta litkulta, mutta maku ei todellakaan ollut laiha, vaan erittäin täyteläinen ja maukas. Pääruoaksi puolestaan oli possuwokkia ja nuudelia. Herkullista sekin.

Puitteet olivat upeat, luulimme jopa ensin erehtyneemme, että onkohan tämä nyt oikea paikka. Ravintolasali oli arvokas, rauhallinen, valoisa ja siisti. Poissa oli fiilis tavanomaisesta työpaikkaruokalasta, joissa tuppaa olemaan sellaista liukuhihnameininkiä ja hälinää. Sijainti aivan erinomainen, ihan Helsingin keskustassa. Hyvien kulkuyhteyksien varrella, kuten asuntoilmoituksissa sanotaan.

Nytkö pitäisi siis paljastaa mikä tämä erinomainen paikka on? Melkein tekisi mieli olla kertomatta ja pitää tämä paikka omana tietonani. Mutta voin sen paljastaa, se on Pääkonttori Helsingissä. Käykää ihmeessä, jos liikutte niillä nurkilla!

Loistavaa ja ei-niin-loistavaa stand uppia

Monta vuotta jatkunut stand up –buumi saavutti viimein minutkin. Kävin nimittäin kolmen päivän sisällä kahdessa eri stand up –showssa. Ne olivatkin ensimmäinen live-kokemukseni kyseisestä taiteenlajista. Jos ei siis oteta huomioon sitä, että erään ystäväni tarinat vetävät vertoja monelle stand up –koomikolle, mutta ystäväni tarinoiden kuuntelusta ei ainakaan vielä toistaiseksi ole tarvinnut maksaa, vaan ihan ilmaiseksi olen saanut nauttia ja nauraa.

Nämä kaksi stand up –showta, joita kävin katsomassa poikkesivat toisistaan huomattavasti. Ensimmäisessä esiintyi Niko Kivelä ja toisessa Sami Hedberg, molempia kehuttu Suomen parhaimmistoksi. Omat ennakko-odotukseni menivät kyllä ihan päälaelleen. En osannut odottaa Nikon showsta oikein yhtään mitään ja toisaalta taas Samin shown odotin olevan tosi hauska ja viihdyttävä. Mutta ei se ihan niin mennytkään.

Nikon show oli tosi loistava! Niko laittoi itsensä likoon ja käytti omia heikkouksiaan shown elementteinä ja punaisena lankana. Kaikki tarinat eivät varmasti olleet totta, mutta se ei ainakaan minua häirinnyt. Hienosti ja taitavasti Niko kertoi jutut itsensä kautta eikä nolannut yleisöä, vaikka yleisön joukosta poimikin pari tyyppiä, joiden elämästä uteli muutamia yksityiskohtia. Nikon showssa sai nauraa vedet silmissä koko ajan ja oikein harmitti, että nytkö tämä jo loppui.

Ja sitten oli se Samin ei-niin-loistava esitys... Sami teki juuri päinvastoin kuin Niko. Otti yleisön joukosta paljon ihmisiä silmätikukseen, kyseli heiltä ihan liikaa ja minun mielestä nolasi jotkut ihmiset täysin. Eikä Samin show oikein tuntunut edes alkaneen, kun se jo loppuikin. Nauraa ei paljon tarvinnut eikä yhtään harmittanut, kun esitys loppui. Ei sitä olisi kauempaa jaksanutkaan.

Tuli mieleen se vanha viisaus, että ammattilaisen erottaa siitä, että jokainen esitys vedetään täysillä ja ikään kuin ensimmäistä kertaa. Tämän voisi Samikin muistaa. Nyt taisi Samilla enemmän vaan pyöriä euron kuvat silmissä. Eli vaikka nimeä ja mainetta onkin tullut, ei esitystä silti voi puoliteholla viedä läpi. Kyllä siihen pitää panostaa ja satsata ihan yhtä paljon kuin uran alussa, kun yrittää tehdä itseään tunnetuksi.

Summa summarum: ruusuja Nikolle huikeasta ja hyvinrakennetusta showsta ja risuja Samille heikosta, jopa ala-arvoisesta suorituksesta. Ei ole vaikea valita kumman naurattajan keikalle menen uudemmankin kerran.

Liikaa muovikasseja

Oletteko huomanneet, että ei tarvitse olla kovin kummoinen ns. erikoisostos ruokakaupassa, kun kassalla tuote miltei automaattisesti laitetaan pieneen muovipussiin. Tiedättehän, noihin ohuen ohuisiin rapiseviin pusseihin, joita myös hedelmäpusseiksi kutsutaan. ”Laitetaanko pakasteet pussiin?” –kysymyksen kassalla vielä kuulee, mutta muiden erikoistuotteiden kohdalla kysymystä ei edes tule. Siinä saa siis itse olla tarkkana, että ehtii ajoissa sanoa, että ei tarvitse pussia esim. sukille, postikorteille, langoille ja alusvaatteille. Siis siinä tapauksessa että ei halua em. tuotteille omaa pientä pussia. Minä en halua, sillä en ymmärrä koko ajatusta. Miten se sukkapari kauppakassissa likaantuisi, sillä ovathan ruoatkin pakkauksissaan eikä paljaana. Olisi paljon kivempi, että kassa ei tyrkyttäisi pikkupusseja automaattisesti, vaan kukin saisi itse ottaa kassahihnan vierestä pikkupussin jos niin haluaa.

Yritän välttää turhia muovikasseja muutenkin. Eli laukussani kulkee aina mukana pieni kangaskassi, johon voin pienet ostokset sujauttaa. Isompia kauppareissuja varten varaudun tietenkin kauppakassilla. Silti niitä muovikasseja väkisinkin kertyy, jos vaikka töistä kotiin tullessa piipahtaa kauppaan ja ostaa yllättäen jotain isompaa mikä ei pieneen kangaskassiin mahdukaan. Mutta silti en toivoisi enää kokevani samaa, mitä koin Hyvinkään Laaksossa jokunen aika sitten.

Tarina menee näin: Töistä lähtiessäni poikkesin Sokoksella, josta tarttui mukaan vaate, jolle sain kassalta Sokoksen sinisen muovikassin (vaate ei siis mahtunut pieneen kangaskassiini). Kävin sitten vielä Laaksolla, josta sieltäkin löytyi kiva vaate, joka oli ihan pakko ostaa. Laakson kassalla myyjä alkoi pakata vaatetta Laakson punaharmaaseen muovikassiin. Kerroin, että en tarvitse kassia, sillä se mahtuu kyllä tähän ja näytin Sokoksen sinistä muovikassiani. Myyjä hymyili ja vastasi, että ”niin, mutta kun se on vääränvärinen.” Sanoin, että minua ei kiinnosta minkävärinen kassi on, mutta toista muovikassia ostoksilleni en ota. Pitkin hampain myyjä suostui siihen, että laitoin Laakson ostokseni Sokoksen muovikassiin. Myyjä ei kyllä tehnyt elettäkään, että olisi auttanut minua, ihan itse sain taitella vaatteen kassiin. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni vääränvärisestä muovikassista, sillä ei muissa vaateliikkeissä ole loukkaannuttu, jos en ole huolinut muovikassia, vaan laittanut ostokset toisen firman muovikassiin.

Mielestäni ympäristötietoiset vaateliikkeet voisivat alkaa palkita asiakkaitaan siitä, että nämä eivät tarvitse muovikassia ostoksilleen. Ihan vaikka euron alennus ostosten loppusummasta riittäisi minulle. Kyllä siinä olisi kannustinta alkaa käyttää omaa (kangas)kassia.

Prinssessapohdintaa

Eilisaamun tiedotustilaisuus avasi hanat sallitulle vauvahempeilylle. Ihan voin reilusti myöntää, että melkein tuli vanhallepiiallekin kyynel silmäkulmaan, kun Daniel kertoi kruununperillisen syntymästä. Sydänpohjassa muljahtaa, kun mies pakahtuu ylpeydestä omasta tyttärestään.

Eilen jopa kaivoin vanhat vauvakuvani esiin, muistin siellä olevan kuvan, jossa oma isäni nostaa minua vauvana ylös ja hänen katseensa on täynnä suurta rakkautta. Danielista tuntui varmaan samalta. Niin ja me oltiin kanssa siellä Ruotsissa siinä kuvassa, eli varmaan iskä leikki olevansa prinssi ja että minä olin hänen pikkuprinsessansa...

Mutta pari asiaa on ihan tosissaan vaivannut mieltä:

Syntyykö prinsessat kruunu päässä?
Jos ei synny, niin miten tiedetään, että vauva on prinsessa?
Jos syntyy, niin syntyykö ne perätilassa ettei kruunun piikit raavi tullessaa?

Leikkiikö prinsessat pienenä prinsessaleikkejä?
Jos ei leiki, niin leikkiikö ne tavisleikkejä? "Tiskaa sinä, niin minä imuroin", jutustelee pikkuprinsessat leikkiessä.
Jos leikkii, niin onko se leikkimistä kun oikeasti on prinsessa?

Sesonkileivonnaisista

Sattuipa viikko sitten eli Ystävänpäivänä 14.2. seuraavaa. Menin töitten jälkeen kauppaan ja pullatiskin luona oli valtavat määrät laskiaispullia. Ostin kaksi pullaa oikein aidolla kermavaahdolla ja mansikkahillolla. En ottanut mitään Latviassa pakastettuja ja Suomessa sulatettuja pullia, vaan Suomessa alusta lähtien valmistettuja herkullisia pullia. Kotiin päästyäni soitin eräälle ystävälleni, joka vastasi puhelimeen ”Hyvää ystävänpäivää”. ”Kiitos samoin ja hyvää laskiaistiistaita myös”, vastasin toivotukseen. Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaisuus, kunnes kuului, että nyt ei kyllä vielä ole laskiaistiistai, sehän on vasta viikon päästä. Olin ihan että mitä ihmettä, eikö tosiaan ole vielä laskiaistiistai, ostinko nyt laskiaispullatkin ihan turhaan! Lähinnä vain nauratti, että olin ostanut laskiaispullat viikkoa ennen h-hetkeä. Toki maistuihan pulla hyvälle, vaikkei vielä laskiainen ollutkaan.

Aloin sitten miettiä, että kaupassa ei ollut tuona päivänä yhden yhtä Ystävänpäiväleivosta, sen sijaan oli laatikkotolkulla laskiaispullia. Siitähän minäkin sain virikkeen pullat ostaa – ja kun vielä luulin, että oli laskiaistiistai. Mutta miksi kummassa laskiaispullia oli jo siihen aikaan myytävänä? Ja sama pätee muihinkin sesonkituotteisiin. Runebergin torttujakin alkaa olla kaupoissa heti loppiaisen jälkeen, liki kuukausi ennen Runebergin päivää, jolloin niitä torttuja syödään. Kaupan kylmäaltaissa alkaa myös jo nyt näkyä mämmiä, vaikka pääsiäiseen ja varsinaiseen mämmi-sesonkiin on vielä puolitoista kuukautta. Ja kohta vierivät pääsiäismunatkin esille karkkihyllyjen kupeeseen. Miksi ihmeessä sesonkileivonnaisia ja -tuotteita myydään näin paljon etuajassa? Kauppiailla tietenkin on vain eurot mielessä. Mutta makuhan tällaisista kerran vuodessa syötävistä sesonkiherkuista menee, jos niitä alkaa syödä jo kuukausi ennen oikeaa ajankohtaa. Tässähän on vaarana, että sesonkituotteiden myyntiaika aina vaan pitenee ja pitenee ja kohta niitä saa jo ympäri vuoden! Minulle ainakin mm. Runebergin torttu ja laskiaispulla ovat tuotteita, joita ei tee mieli valoisana kesäiltana tai syyssateen ropistessa ikkunaan. Ei, kyllä niitä syödään silloin kun niiden aika on eli Runebergin päivänä ja laskiaisena.

Voisikohan tästä valittaa vaikka kuluttajasuoja-asiamiehelle, että kauppiaat johtavat asiakkaitaan harhaan myydessään sesonkileivonnaisia ns. väärään aikaan. Kun kaupan pulla- ja leivoshyllyt notkuvat jo muutenkin kaikenlaisista herkuista, niin mikä pakko se on sinne tunkea sesonkituotteita muulloin kuin sesonkina. Sesonkituotteita pitää myydä sesonkina, eikä liian paljon etukäteen!!

Onko koolla väliä..?

”Ex-missi laihtui 3 vaatekokoa”, ”Suosikkilaulaja laihdutti koosta 46 kokoon 38”. Keväisin alkaa taas näkyä tämänkaltaisia otsikoita lehdissä, kun ihmiset yrittävät kuka mitenkin saada itseään kesäksi bikinikuntoon. Mutta sitä olen miettinyt, että miten nämä laihtujat määrittelevät kuinka monta vaatekokoa ovat pienentyneet. Kun eihän ole olemassa vakiovaatestandardeja. Itsekin tässä jokunen päivä sitten huomasin, että päälläni oli vaikka kuinka montaa erikokoista vaatetta. Alushousut oli kokoa 40, päällyshousut taisi olla 44, talvitakin kokolapussa komeili 46, t-paidan selässä oli kirjain M, neuletakki t-paidan päällä oli XL ja kun oli kylmä päivä, niin laitoin varmuuden vuoksi vielä S-kokoisen fleecetakin toppatakin alle, ettei vaan tulisi kylmä. Kokomerkintöjä siis riitti välillä 40-46 / S-XL ja kaikki edellämainitut vaatteet olivat minulle kuitenkin juuri sopivan kokoisia. Yksikään ei ollut liian iso tai liian pieni. Seuraa kysymys, että jos minä nyt laihtuisin 3 vaatekokoa, niin mitä kokoa olisin? Kolme kokoa pienempi talvitakki olisi kokoa 40, mutta kolme kokoa pienemmät alushousut puolestaan kokoa 34!

Esimerkilläni yritän sanoa, että eikö olisi fiksua pakottaa vaatevalmistajat käyttämään samaa kokostandardia. Se miksei näin jo toimita, johtuu kuulemma siitä, että maailma on pullollaan vaatevalmistajia, ja olisi sula mahdottomuus vaatia kaikkia käyttämään samoja kokostandardeja. Mutta miten niin se olisi mahdotonta? Onhan metri ja tuumakin kaikkialla maailmassa samanmittaiset pituusmitat!! Ja jos on jollakulla metrin mitta hukassa, niin Pariisissahan se virallinen mitta on, josta voi käydä ottamassa mallia. Ja onpa Suomessakin Mikesin hallussa virallinen kopio metrin pätkästä.

Se olisi niin vaivatonta: aina kun ostat vaikka L-koon t-paidan, tiedät sen olevan samankokoinen valmistajasta riippumatta. Nyt ei vaateostoksilla voi luottaa pelkkään kokoon, vaan aina pitää mennä sovituskoppiin hikoilemaan, että sopiiko tästä merkistä nyt ämmä vai ällä. Ja kun kaikki käyttäisivät samaa standardia, päästäisi niistä vastaavuustaulukoistakin eroon. Ei tarvitsisi enää tihrustaa vaatteen tuoteselosteesta, vastaako koko 12 kokoa 40 vai 42. Vaatteissa kun koolla tosiaan on väliä, vaikka muuten aina kirkkain silmin vannotaan, ettei koolla ole mitään väliä!

Risteilymatkustajien valokuvaus

Kaikki olemme varmasti olleet tilanteessa, jossa väkijoukko valuu hiljakseen satamaterminaalista putkea pitkin kohti laivaa. Odotettu laivamatka on edessä ja matka etenee tuskallisen hitaasti, välillä jono jopa pysähtyy kokonaan. On ehkä kuuma, kengät puristavat, laukku painaa, ja muutenkin haluaisi jo pian hyttiin tai baariin, mutta matka kohti laivan oviaukkoa etenee etanan lailla. Hetken kuluttua edessäsi on syypää hitaaseen etenemiseen: virallinen valokuvaaja, joka ottaa jokaikisestä laivaan astujasta valokuvan ja yrittää vielä saada ihmiset hymyilemään iloisesti, jotta valokuvasta tulisi onnistunut. Toiset jäävätkin oikein poseeraamaan ”kehyksien” sisään, toiset puolestaan suojaavat kädellä kasvojaan ja yrittävät kaikin elein viestittää valokuvaajalle, että eivät halua tulla kuvatuksi. Silti kuvaaja väkisinkin räppää kuvan. Onhan hänelle varmaan sanottu, että jokaisesta pitää se pahuksen kuva ottaa.

Parempi ratkaisu olisi, että laivaan menevässä putkessa olisi kaksi kaistaa. Toinen niille, jotka haluavat valokuvan itsestään ja toinen puolestaan niille, joita valokuvamuisto ei kiinnosta. Näin kukin voisi itse päättää mateleeko hitaasti sisään saadakseen valokuvan muistoksi vai käveleekö reippaasti laivaan ilman pelkoa pakkovalokuvauksesta. Tämä olisi kuvaajallekin oivallinen ratkaisu. Hän tietäisi, että on turha väkisin yrittää kuvata ketään, kun kaikki hänen kaistallaan olijat ovat vapaaehtoisesti valinneet, että kuva otetaan. Näin tulisi varmasti parempia kuviakin, kun kuvaaja voisi hetken kauemmin keskittyä jokaiseen kuvattavaan. Ja kuvattavatkin ehtisivät paremmin valmistautua kuvaustilanteeseen. Varsinainen win-win tilanne siis!

Kiitos HC Saimaa

Ulkona satelee lunta, kirjoitukseni sen sijaan satelee kiitoksia Holiday Club Saimaa -hotellin Harmony Spalle, jonka palveluja käytin taannoisella kylpylälomallani. Aiheita kiitokseen on monia. Ensinnäkin aukioloajat palvelevat hotellin asiakkaita erittäin hyvin. Hyvinvointiosastolta saa hoitoja nimittäin lauantainakin iltakymmeneen asti, mikä on tosi hienoa!! Yleensähän viikonloppuisin on lyhyemmät palveluajat, mutta täällä on oivallettu, että juuri viikonloppunahan sitä on aikaa ja halua tulla hierontaan, jalkahoitoon, manikyyriin jne.

Toinen kiitoksen aihe on rentoutumishuone, johon voi mennä ennen hoitoa rentoutumaan. Huone on aistikkaasti kalustettu lokoisilla keinutuoleilla. Valaistuskin on mukavan himmeä, juuri sopiva rentoutumiseen. Tarjolla on myös teetä ja vaahtokarkkeja. Tällaiseen en ole aikaisemmin törmännyt ja nyt ensikokemus oli erittäin miellyttävä. Etenkin kun rentoutumishuoneessa ei sattunut olemaan lisäkseni ketään. Mikäs siinä oli kiikkustuolissa istuessa. Kivempi siinä oli omaa vuoroaan odotella kuin hoito-osaston vastaanottotiskin hälinän vieressä, missä odotustilat perinteisesti sijaitsevat. Tarjolla olisi ollut myös höyrysauna ennen hoitoja, mutta sitä en tällä kertaa kokeillut, ehkä sitten ensi kerralla.

Kolmas ja suurin kiitos menee Visalle, josta kaikki asiakaspalveluhenkilöt voisivat käydä ottamassa oppia. Enpä ole niin mukavaa ja palvelualtista henkilöä tavannutkaan. Mukavan leppoisaan ja ystävälliseen tyyliinsä Visa otti hyvinvointiosaston asiakkaat vastaan, auttoi ennakkotietolomakkeen täyttämisessä, opasti rentoutumishuoneeseen ja piti asiakkaista kaikin puolin hyvää huolta. Hyvä Visa!